Siveettömät (Turun ylioppilasteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun ylioppilasteatteri

Itselleni uusissa kesäteattereissa vieraileminen on aina mukavaa. Turku-visiitillä tieni vei Turun ylioppilasteatterin kesänäyttämölle Liedon Vanhalinnaan. Hieman ennen esityksen alkamisaikaa katsojat ohjattiin pihalta varsinaiseen esitystilaan eli Härkätallin vintille.

Salla Anttosen käsikirjoittama ja ohjaama musiikkiteatteriesitys Siveettömät – tarina heistä, jotka kielloista huolimatta eivät lakanneet tanssimasta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman sota-aikaan Suomessa. Joulukuun 1939 alkupuolella astui voimaan tanssikielto, joka kielsi paritanssin julkisilla paikoilla. Tiukasta kiellosta ja poliisin valvonnasta huolimatta ihmiset järjestivät laittomia tansseja esimerkiksi ladoissa, joita kutsuttiin nurkkatansseiksi. Sota-aika ja nurkkatanssit muodostavat esitykselle kiinnostavan kehyksen.

Vaikka esitys pureutuukin tanssikiellon historiaan, välillä jopa ihan suullisesti katsojille siitä kertomalla, kertoo esitys ennen kaikkea nuorisosta, myöskään tämän päivän näkökulmaa unohtamatta.

Esityksessä seurataan elämäniloisen ja pirskahtelevan ystäväjoukon edesottamuksia. Hahmoja kiinnostavat hauskanpito ja seksi, kuten nuorisoa yleensäkin. Romansseja syntyy. Käsikirjoituksesta ei feminismiä tai queer-näkökulmaa ole unohdettu. Esitys ristivalottaa kiinnostavasti nykyisten ja entisten aikojen nuorten elämää.

Tasavahva ja esityksen pyörteeseen rohkeasti heittäytyvä esiintyjäjoukko herättää aikakauden energisellä tekemisellään eloon. Yhteispeli on näyttelijöiden kesken kohdallaan, ja se välittyy katsojillekin. Esityksen värikkäästä hahmogalleriasta mieleeni jäivät erityisesti ilmeikäs ja juonikas Martta (Maija Gustafsson), joka järjestelee nurkkatansseja, sekä Sulo (Vehka Liimatainen), joka lähtee rintamalle talvisotaan.

Topi Saarenojan säveltämät kappaleet, joita kuullaan livebändin säestyksellä, muodostavat esitykselle kelpo rungon. Sanoituksista vastasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Salla Anttonen, minkä huomaa siitä, että kappaleiden nyanssit ovat kohdallaan suhteessa muuhun tekstiin. Musiikki rakensi paikoin niin riemukasta nurkkatanssitunnelmaa kuin myös herkempiä ja tunteellisempia hetkiä.

Anttosen ohjaus on varmaotteinen ja hyödyntää hyvin härkätallin vintin tilaa. Kun esiintyjiä on kymmenkunta sekä livebändi, ohjaukselta kysytään tarkkuutta. Myös esityksen eri tasoilla tapahtuvat siirtymät ovat kohdallaan, ja ne tuntuvat luontevilta. Ei tule tunnetta, että esitys katkeaisi, vaikka katsojille tarjoiltaisiinkin tietoisku tanssikiellon historiasta.

Esityksestä muodostuu tunnelmaltaan rikas kokonaisuus, jossa on jo mainittujen ainesten lisäksi sopiva sekoitus huumoria, ronskiutta, myös provosoivuutta, juuri niitä elementtejä mitä ylioppilasteattereilta on oppinut katsojana odottamaan.

*Katsoin esityksen 26.6.2026

Wivi & Hanna (Teatterikone)

*mainos/lippu saatu Teatterikone

Teatterikone poikkeaa piristävästi ohjelmistovalinnallaan kesäteattereiden valtavirrasta. Villa Ranan puutarhassa nähdään arkkitehti Wivi Lönnin (1872–1966) ja kauppaneuvos Hanna Parviaisen (1874–1938) välisestä kumppanuudesta kertova Wivi & Hanna. Tämä Kirsi Sulosen ja Annu Sankilammen käsikirjoittama ja ohjaama esitys sai ensi-iltansa jo vuonna 2021, mutta nyt se esitetään uudistettuna versiona.

Teatterikoneen esitykset ovat usein kiinnittyneet esitysympäristöönsä eli Jyväskylään. Niin tälläkin kertaa. Nyt käsittelyssä on kaksi Jyväskylän historiaan olennaisella tavalla kuuluvaa henkilöä. Hanna Parviainen, joka peri sukunsa Säynätsalon vaneritehtaan, oli Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos, ja hänen panoksensa esimerkiksi Säynätsalon alueen kehitykseen oli merkittävä.

Wivi Lönn puolestaan oli ensimmäinen suomalainen naispuolinen arkkitehti, jolla oli oma arkkitehtitoimisto. Lönn suunnitteli Jyväskylään runsaasti rakennuksia erityisesti 1910-luvulla. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Kuokkalan kartano, Puistokoulu ja asuinrakennukset Älylän alueella. Lisäksi hänet muistetaan esimerkiksi Tallinnan Estonia-teatterin toisena suunnittelijana Armas Lindgrenin ohella, vaikka puheita on myös ollut, että Lönn olisi ollut teatterin pääasiallinen arkkitehti, mutta nainen ei olisi voinut yksin saada kontolleen näin isoa projektia.

Kuva: Marianne Hautsalo

Esitys alkaa kiinnostavasti, kun Wivi (Kirsi Sulonen) astelee kauempaa puutarhasta ja kohtaa Hannan (Annu Sankilampi) pitkästä aikaa. Pian katsojalle käy selväksi, että he katsovatkin tuttua ympäristöä nykypäivästä käsin. Wivi Lönnin kotitalo, jonka hän rakennutti itselleen ja äidilleen, sijaitsee aivan kulmilla. Kohtaus toimii mukavana johdantona, eräänlaisena kutsuna katsojalle sukeltaa historiaan heidän kanssaan.

Wivi ja Hanna tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1911. Tutustumiskohtaus tutustuttaa myös katsojan näihin historiallisiin hahmoihin, joiden välillä klikkasi heti ensimmäisellä tapaamisella. Näytelmän käsikirjoituksesta on kuitenkin saatu hiottua mukavan tiivis, eikä tietoa kaadeta yleisön niskaan, vaan sitä annostellaan draaman ehdoilla. Tekijät korostavatkin esityksen fiktiivistä luonnetta, vaikka se kertookin historiallisista henkilöistä.

Roolisuorituksista piirtyy kiinnostavat muotokuvat kahdesta ajalleen poikkeuksellisesta naisesta, jotka tukivat toisiaan niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin. Uran tekeminen miesten vahvasti hallitsemilla aloilla ei ollut aina helppoa, ja naisten välinen läheinen ystävyys herätti juoruja ja paheksuntaa. 

Sankilammen esittämä Parviainen on energinen, impulsiivinen ja näkyvämpi hahmo kuin Sulosen harkitsevampi ja pidättyväisempi Lönn. Hahmojen keskinäinen vuorovaikutus on niin mielenkiintoista seurattavaa, ettei muita näyttelijöitä esitykseen jää kaipaamaan. Esityksessä mukana olevan viulisti Stella Rautiaisen soitto tuo mukavan oman lisänsä teatterikokemukseen.

Esitys levittäytyy Villa Ranan tunnelmalliseen puutarhaan, jossa lavastusta tarvitaan vain jonkin verran. Lopputulos on hyvin mietitty, harmoninen kokonaisuus, herkkupala historiallisten näytelmien ystäville.

*Katsoin esityksen 25.6.2026

Kuva: Marianne Hautsalo

Dracula - verimmäinen totuus (Törnävän kesäteatteri)

*mainos/lippu saatu Seinäjoen kaupunginteatteri

Komediat kuuluvat olennaisesti kesäteatterikauteen. Seinäjoen kaupunginteatterin kesänäyttämöllä Törnävänsaaressa jatketaan komedialinjalla myös tänä kesänä. Törnävän kesäteatteri tarjoilee viihdettä ja nauruja kaipaavalle yleisölle Bram Stokerin Dracula-klassikosta ammentavan pölhöilykomedian Dracula – verimmäinen totuus. Kyseessä on Suomen kantaesitys John Nicholsonin ja brittiläisen Le Navet Bete -teatteriryhmän komediasta, jonka ensiesitys oli vuonna 2017.

Miika Murasen ohjaamassa neljän näyttelijän voimin toteutetussa esityksessä professori Van Helsing (Jani Johansson) on hankkinut avukseen kolme näyttelijää, jotka auttavat häntä kertomaan totuuden tapahtumista, joita Bram Stoker kuvaa romaanissaan. Heikki Hela, Kaisa Hela ja Mia Vuorela esittävät näyttelijöitä tehden esityksen aikana lukuisia rooleja. Esityksen leikkisää luonnetta korostaen he myös paikoin kommentoivat omana itsenään kohtauksia.

Jani Johansson. Kuva: Jukka Kontkanen

Suomessakin varsin suosittu Näytelmä, joka menee pieleen päivitti teatteriaiheisen komedian tämän päivän yleisölle. Kyseisen hittinäytelmän, joka sai ensi-iltansa vuonna 2012, vaikutus näkyy myös tässä esityksessä. Draculasta kertova esitys, siis esitys esityksessä, uhkaa mennä pahemman kerran pieleen näyttelijöiden toheloidessa. Ajoitus ei ole aivan kohdallaan, vuorosanat unohtuvat, teknisessä toteutuksessa on puutteita.

Näytelmä, joka menee pieleen tarjosi aimo annoksen fyysistä komediaa, kuten tekee tämäkin esitys. Näyttelijä ja miimikko Marc Gassot onkin toiminut esityksen fyysisen näyttelijäntyön konsulttina. Muranen on saanut näyttelijät kelpo vireeseen fyysisen komedian ollessa vaativa laji. Erityisen herkullisen roolin tekee Jani Johansson kertojahahmo Van Helsinginä, jonka pinna uhkaa palaa pahasti, kun näytelmän toteutus ei ole aivan odotetunlainen. Johansson on roolissaan kerrassaan elementissään.

Lainkaan huonommaksi ei jää muu kolmikko, joka huhkii esityksen aikana useampia isompia ja pienempiä rooleja. Kaisa Helan Dracula on vaikuttava ilmestys, mutta myös hauska. Heikki Hela naurattaa niin Heikki Helana itsenään kuin myös esimerkiksi hermostuneena lakimies Jonathan Harkerina, joka saapuu Draculan linnaan kiinteistökauppa-asioissa. Hela keltaiseen mekkoon pukeutuneena Lucyna on klassista kesäteatteria. Mia Vuorela puolestaan nähdään niin naispäähenkilön Mina Murrayn, joka on Jonathanin puoliso, roolissa kuin myös lukuisissa hauskoissa sivuosissa.

Kaisa Hela, Heikki Hela, Mia Vuorela ja Jani Johansson
Kuva: Jukka Kontkanen

Kati Lampun komea lavastus rakentaa tunnelmaa jo ennen kuin esitys on alkanutkaan. Draculan linna yksityiskohtineen tuo hyvällä tavalla mieleen huvipuistojen kummitusjunat ja pistää ajatukset karmivien tarinoiden suuntaan. Leena Rintalan näyttävä puvustus myötäilee hieman Francis Ford Coppolan 90-luvun elokuvaa Bram Stokerin Dracula.

Esitys noudattelee päällisin puolin juoneltaan Stokerin alkuteosta, mutta sitä ei tarvitse tuntea esityksestä nauttiakseen. Esityksen edetessä varsinainen juoni meinaa jäädä sivuseikaksi komedian ottaessa entistä isompia kierroksia. Parhaimmillaan esitys yltyy melbrooksmaiseksi hullutteluksi, mutta paikoin se nojaa huumorissaan liiaksi keskeytyksiin, jolloin juonenkuljetus katkeaa, ja se pitää yrittää saada jollain tavalla takaisin raiteille.

Esitys on ladattu täyteen erinäistä hassuttelua ja huumoria: mainitun fyysisen komedian lisäksi on maltillista yleisön osallistuttamista, paikallisviittauksia, laulua ja ajoittaista kiroilua. Kasassa on siis tasaisen varma viihdepaketti, jossa itselleni makoisimmat naurut taisi tarjota Whitbyhyn liittyvä sanailu. 

Katsoin esityksen 16.6.2026

The Poet of Finland (Ryhmäteatteri)

*Mainos/lippu saatu Ryhmäteatteri

Elämäkertanäytelmiä ilmaantuu teattereiden ohjelmistoihin tasaisesti. Naistaiteilijoita on tavattu nostaa viime vuosina näyttämölle, mutta Ryhmäteatteri tarttui runoilija Pentti Saarikoskeen. Aina Bergrothin käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama The Poet of Finland - Eli Saarikoski ja minä on vapaa tulkinta Tuula-Liina Variksen teoksesta Kilpikonna ja olkimarsalkka. Näkökulma onkin siis silloisen puolison.

Toimittaja Tuula-Liina Varis ja Pentti Saarikoski olivat naimisissa kahdeksan vuotta 1960-luvun loppupuolelta alkaen 1970-luvun puoliväliin saakka. Minna Suuronen esittää totutun antaumuksellisesti Tuula-Liina Varista. Eläytyminen rooliin vakuuttaa, sillä Suuronen esittää itseään huomattavasti nuorempaa naista, eikä tähän seikkaan katsojana juurikaan kiinnitä huomiota esityksen aikana.

Pentti Saarikoskea hieman eri ikäkausina esittävät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström. Ratkaisu on tuttu jo Oksasen aiemmasta ohjauksesta Minna Craucher, jossa nimikkohenkilöä esitti useampi näyttelijä. Haussila on vastustamaton runouden supertähti, Karvonen seesteisemmän kauden työmyyrä ja Svartström vanhempi, avoimen narsistinen Saarikoski.

Kuva: Mitro Härkönen

Ratkaisu tuntuu perustellulta, joskaan ei aivan yhtä tarpeelliselta kuin Craucherissa. Useamman näyttelijän ratkaisulla saadaan Saarikosken ristiriitaista persoonaa valotettua useammasta näkökulmasta siten, että jokainen näyttelijä tuo omanlaisensa latauksen näyttämölle. Näyttelijät vuorottelevat Saarikosken roolissa luontevasti.  Erinäisiä sivuosia esittävä sopraano Johanna Isokoski pääsi käyttämään laulutaitojaan yllätyksellisesti.

Varis on todennut, että hänelle lankesi suhteessa äidin rooli, jossa hän monella tavalla huolsi alkoholisoitunutta Saarikoskea. Tämä käy esityksessä varsin selväksi. Esitys on kriittinen katsaus Saarikosken hahmoon, sortumatta kuitenkaan tympeään jälkiviisasteluun. Näyttämöllä kaikesta syntyy välitön vaikutelma.

Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu ja Ville Mäkelän valo- ja videosuunnittelu tekevät esityksestä täyteläistä katsottavaa. Ajankuva vakuuttaa. Joku kanssakatsoja kommentoikin väliajalla, että iski hirveä röökin ja viinan himo.

The Poet of Finland erottuu elämäkertaesitysten massasta tarkalla näkökulman rajaamisella, kekseliäällä näyttelijäntyöllä ja osuvalla teatterin keinojen käytöllä. 

*Katsoin esityksen 13.2.2026

Riisto (Teatterikone / Jyväskylän kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Teatterikone

Tästä ei näytelmä ajankohtaisemmaksi muutu! Annu Sankilampi pureutuu työttömyyden teemaan käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan näytelmässä Riisto.

Pitkän uran Jyvässeudun kiinteistö- ja rakennuspalveluissa tehnyt Hannu (Aaro Vuotila) saa yllättäen kenkää duunistaan. Ylikierroksilla käyvä Hannu osuu samaan hissiin kuin pomonsa Esa (Markus Virtanen). Syntyy kiperä, osin uhkaavakin tilanne, jossa Hannu päätyy tivaamaan kysymyksiä irtisanomiseensa liittyen.

Näytelmän rakenne tekee Riistosta erityisen mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa seurattavaa. Katsojalle annetaan esimakua hissikohtauksesta iskevästi heti alussa, mutta pian seurataankin aiempia, tätä kohtaamista edeltäneitä tapahtumia. Ohjaus etenee varmaotteisesti terävin leikkauksin eri aikatasoilla, kerien tarinaa näppärästi auki useammista näkökulmista. 

Kuva: Iida Liimatainen

Teatterikoneen ja Jyväskylän kaupunginteatterin yhteistyönä toteutetussa esityksessä nähdään lavalla kaksi näyttelijää, Aaro Vuotila ja kaupunginteatterista vieraileva Markus Virtanen. Näyttelijöiden määrä ei kuitenkaan rajoita esityksen hahmogalleriaa, vaan molemmat tekevät useampia rooleja. Sivuhahmoissa on osuvaa koomista sävyä, joka sopivasti keventävää esityksen vakavampaa pohjavirettä. Vakavasta ja puhuttelevasta aiheesta huolimatta mukana on sydämellistä huumoria. Paikallisviittaukset, esimerkiksi Kino Auroran elokuvaohjelmistoon liittyen, hymyilyttivät. 

Molemmat näyttelijät tekevät päärooleissaan mainiot henkilökuvat. Vuotilan Hannu on eräänlainen vanhan koulukunnan työmies, joka hoitaa työssä oman tonttinsa säntillisesti, mutta on jo hieman pudonnut nykymaailman menosta. Markus Virtasen Esa on hiljalleen johtotehtävissä paikkaansa vakiinnuttava nuorempi, kunnianhimoinen tekijä.

Kaiken pohjana on tietenkin Sankilammen oivaltava käsikirjoitus, joka välttää turhat stereotypiat ja ilmeisimmät juoniratkaisut. Hyvä käsikirjoitus antaa näyttelijöille tilaa loistaa. Yksittäisenä huippuhetkenä jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Virtasen esittämä Esa päästelee höyryjä käymällä mielikuvitusdialogia yhtiön johtohenkilöiden kanssa. Vakuuttavaa turhautumisen ilmaisua näyttämölle tuotuna.

Taru Svanin lavastus, Kalle Vilanderin äänisuunnittelu ja Timo Hanhisalon valosuunnittelu luovat esityksen leikkauskohdissa trillerimäistä vaikutelmaa. Hahmovetoisessa esityksessä lavastus on pelkistetty, mikä tukee ketterää kohtausten vaihtoa. Esitys istuu Villa Ranan Paulaharjun saliin kuin nakutettu.

Tiivis ja viihdyttävä näytelmä pistää miettimään työelämän suuntaa ja työn merkitystä tässä jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmassa. 

Katsoin esityksen 2.4.2026

Sohva - työpaikkakomedia (Turun kaupunginteatteri)

*Mainos/lippu saatu Turun kaupunginteatteri

Olen havaitsevinani sellaista trendiä, että Suomessa tehdään tällä hetkellä yhä useammin teatteria teatterista. Tällä kertaa asialla ovat Satu Rasila, Mikko Kouki ja Arto Valkama, jotka ovat käsikirjoittaneet Turun kaupunginteatteriin työpaikkakomedian Sohva.

Esityksessä, jonka on ohjannut Kari-Pekka Toivonen, seurataan teatterin uuden johtajan, Otto Kolehmaisen (Stefan Karlsson), ensiaskeleita vaativassa pestissään. Teatterin hiipuvaa taloutta pitäisi saada elvytettyä, viedä lähestyvä ensi-ilta kunnialla läpi ja kuunnella sekä mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon teatterin henkilökunnan ideoita ja toiveita.

Käsikirjoituksesta huomaa, että teatterimaailma on tekijöille tuttu, sillä niin vaivattoman oloisesti näytelmässä risteilee teatteritalon eri työtehtäviä hoitavia, hyvin näyteltyjä hahmoja.  Muistettavimpiin lukeutuvat esimerkiksi hallintopäällikkö Sinikka (Riitta Salminen), tuotantosihteeri Kalle (Hannes Suominen) ja ohjaaja Akseli (Kari-Pekka Toivonen).

Sonja Pajunojan mainiosti esittämää yli-innokasta teatterifania olisin nähnyt mielelläni enemmänkin, sillä nyt hänen kaarensa kokonaisuudessa jää hieman keskeneräiseksi.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Juonenkuljetuksen välineenä komediassa käytetään johtajan työhuoneen vanhaa sohvaa, jonka vaihtaminen uuteen tuottaa erilaisia kommelluksia ja väärinkäsityksiä. Tulevan ensi-illan, joka on mikäpä muukaan kuin Seitsemän veljestä, yksi keskeisistä elementeistä sattuu myös olemaan sohva.

Esityksen ensimmäinen osa esittelee hahmoja, rakentaa dynamiikkaa ja pohjustaa tulevaa. Meno on tasaisen viihdyttävää, vaan ei erityisen yllätyksellistä. Väliajan jälkeen nähdäänkin samoja kohtauksia, mutta eri näkökulmasta kerrottuna. Elokuvista tuttu kikka terästää katsojan nauttimaan näyttelijäsuoritusten tarkkuudesta ja ohjauksen sujuvuudesta. Esitys kiihdyttää nautittavasti loppua kohden.

Kokonaisuutena Sohva on hyvin toteutettua teatteriviihdettä, jonka parissa vierähtää parituntinen mukavasti.

*Katsoin esityksen 14.2.2026

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Itseen kirjoitettu (Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri)

*Mainos/lippu saatu Tampereen Työväen Teatteri

Tässä on varmasti yksi viime aikojen kiinnostavimmista kirja-adaptaatioista. Timo Torikka ja ohjaaja Davide Giovanzana ovat dramatisoineet ranskalaisen filosofi ja sosiologi Didier Eribonin (s. 1953) omaelämäkerrallisen teoksen Paluu Reimsiin, jossa Eribon käsittelee työväenluokkaista menneisyyttään.

Teos, jonka suomentamisesta myös Torikka vastasi, nähdään näyttämöllä nimellä Itseen kirjoitettu. Esitys on Teatteri Metamorfoosin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto.

Didier Eribon (Miiko Toiviainen) palaa kotiin isän kuoltua. Hän on ollut poissa 30 vuotta. Didier kohtaa äitinsä (Sinikka Sokka) ja pikkukaupunkilaiseen työväenluokkataustaansa liittyvän häpeän. Moniin muistoihin ja tilanteisiin liittyy juuri edesmennyt isä (Timo Torikka). Molemmat vanhemmat olivat töissä tehtaassa.

Kuva: Darina Rodionova

Esitys aloitetaan pienellä johdannolla, jossa yleisölle teroitetaan joitakin käsitteitä, esimerkiksi habitus, jota on kehitellyt muun muassa sosiologi Pierre Bourdieu. Hauska osa johdantoa on elokuvatraileri, jossa esitellään näyttelijät ja näytelmän lähtökohdat.

Teoreettisesta viitekehyksestä huolimatta työryhmän tavoitteena on selvästi välttää paperinmakuisuus ja tylsyys. Tässä onnistutaan kiitettävästi. Esityksestä kehkeytyy varsin kiinnostava ja tunteikas matka Eribonin menneisyyteen.

Yksi seikka, joka ajoi Eribonin Pariisiin heti lukion jälkeen, oli hänen homoseksuaalisuutensa. Tämäkin teema tulee käsitellyksi. Yksi esityksen yllättävämmistä ja tunteikkaimmista hetkistä koettiin, kun Eribon kuulee äidiltään, kuinka ylpeä hänen isänsä oli nähtyään poikansa esiintymässä televisiossa eikä aikonut ottaa vastaan yhtään seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää vinoilevaa kommenttia.

Miiko Toiviaisen tarkasta ja heittäytyvästä näyttelijäntyöstä välittyy tarvittava painokkuus, joka saa katsojankin pohtimaan Eribonin esittämiä kysymyksiä. Myös konkarit Sinikka Sokka ja Timo Torikka tekevät rooleissaan vahvat suoritukset.

Oli kiinnostavaa seurata, miten Sokan esittämä äiti otti vastaan Toiviaisen esittämän Eribonin pisteliäät ja paikoin syyttävät kommentit. Syntyi todella intensiivinen näyttämökohtaaminen, jota seurasi herkeämättä.

Kuva: Darina Rodionova

Torikka taas tuo tutun energisen ilmaisunsa tähänkin esitykseen, tehden useamman roolin. Sävykkyyttä riittää Torikan esittäessä niin Eribonin isää kuin myöhemmin myös Eribonin rokkaavaa veljeä sekä äärioikeistolaista poliitikkoa.

Giovanzanan ohjaus pysyy tasaisessa liikkeessä. Esityksessä kuultavat laulut, joita näyttelijät esittivät, tarjosivat pieniä hetkiä sulatella teoksen herättämiä havaintoja ja kysymyksiä.  Lauluista parhaiten mieleen jäi Sinikka Sokan esittämä Kenen joukoissa seisot. 

Kokonaisuutena Itseen kirjoitettu on analyyttistä ja älyllistä teatteria paremmasta päästä. Tällaista näkisi teattereiden ohjelmistoissa mielellään enemmänkin.

*Katsoin esityksen 21.2.2026